Karppaus; aikamme narri

Kaikista mahdollisista medioista tulee jatkuvasti ravitsemukseen liittyviä uutisia. Viimeaikoina kuumin puheenaihe tuolla saralla on ollut karppaus eli vähähiilihydraattinen ruokavalio. Joten tartunpa siihen nyt sitten minäkin. Saatanpa asiasta jotain ymmärtääkkin.

Käsite karppaus on tullut ihmisten sanavarastoihin, mutta määritelmä taitaa olla hyvin sekalainen. Vaikuttaa siltä, että toiset käsittävät karppauksen oikein, että se on vähähiilihydraattinen ruokavalio ja siitä on olemassa pitkälle toistakymmentä "alalajia". Aivan kuten meillä on käsite käsityöt ja sen alle kuuluu monta erilaista lajia. On harmi, että monet ajattelevat virheellisesti karppauksen tarkoittavan nimenomaan rasvan syöntiä. Totta on, että makroravinteiden (hiilihydraattien, rasvojen ja proteiinien) suhde muuttuu, mutta se ei välttämättä tarkoita epäterveellisyyttä. Media mässäilee aiheella kun aiheella ja tämähän se onkin oiva aihe laittaa ihmisten päät ja samalla todennäköisesti kropat sekaisin.

Itse opiskelen alaa johon kuuluu  myös ravitsemus. Ravitsemuksen kurssilla meille tuputettiin tietenkin suomalaisia ravitsemussuosituksia mutta minä ajattelen myös omilla aivoillani ja kuuntelen kehoani. Vaihdoin oman elämäntapani tähän karppaukseen kaksi vuotta sitten. Eli olen siis karppaaja ja alalaji on Pellinki. Tai voisiko sanoa, että Pellingillä aloitin ja matkan varrella olen kerännyt mukaan minusta hyviä ja itselle sopivia juttuja. Omat periaatteeni ovat lisäaineetonta, ravinteikasta ja vähähiilihydraattista ruokaa. Oikeastaan voisin nimetä alalajini tällä hetkellä seuraavasti:  luomukarppaus. Pyrin syömään mahdollisuuksien mukaan luomua ja lähellätuotettua ja en osta tehotuotettua lihaa.

No mitä sitten syön? Syön  paljon kasviksia, juureksi ja vihanneksi sekä marjoja, sieniä, pähkinöitä, siemeniä ja joitain hedelmiä. Lihakunnan tuotteista syön maitotuotteita kuten kermaa, piimää, jogurttia ja juustoja. Syön myös lihaa kuten luomunaudanlihaa, riistaa ja kalaa sekä kananmunia. Käytän paljon mausteita ja juon paljon teetä. Pyrin ostamaan tuotteita, joissa on mahdollisimman vähän lisäaineita ja muita myrkkyjä. Pyrin ostamaan myös tuotteita, jotka ovat mahdollisimman vähän käsiteltyjä.

Voin rehellisin mielin väittää, että kukaan ihminen ei halua syödä teollista ruokaa, jos pysähtyy hetkeksi ITSE ajattelemaan asiaa maalaisjärjellä: miten einekset, margariinit ja suurin osa kaupan elintavikkeista on valmistettu, mitä ihminen söi metsästäjäkeräilijä-aikoina ja ennen elintarviketeollisuutta, joka muuten on vain kymmeniä vuosia vanha keksintö, voiko pahoinvointi ja kivut ja ties mitkä oireet johtua ravinnosta...

Minä voin hyvin ja myös laboratorio kokeet ovat samaa mieltä. Mittautan itseltäni kerran vuodessa lipidit (kolestoroli: hdl,ldl ja trigl.) herkän crp:n (herkkä tulehdusarvo, joka kertoo myös verisuoniston kunnosta) ja D-vit. pitoisuuden.

Itsensä saa tapettua monella tavalla, mutta jos muistaa ajatella omilla aivoillaan ja maalaijärjellä saattaa säilyä hengissä vähän pidempää.. 

Viime tiistaina lakkasin murehtimasta

Kävin tiistaina luennolla, jossa puhuttiin ravinnosta ja sen merkityksestä. Luennon lopussa luennoitsija muistutti siitä, että ihminen on kokonaisvaltainen, psyykkis- fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Olen tuosta asiasta täysin samaan mieltä ja minulla on siitä vahvaa omakohtaista kokemusta, todella. Väärästä ravinnosta voi tulla fyysisiä  ja psyykkisiä oireita, kuten esimerkiksi pään särkyä tai uupumusta. Psyykkinen stressi stressaa kehoa myös fyysisesti ja voi olla suurin syy vakavaan sairauteen, kuten syöpään. Kaikenlaiset vaivat voivat kuormittaa ihmistä niin psyykkkisesti kuin fyysisesti, mutta myös sosisaalisesti. Niinhän sitä sanotaan, että hädässä ystävyys punnitaan; ystävät seilaavat kanssamme myös silloin, kun laivamme joutuvat myrskyyn ja aallokkoon. Silloin rotat pakenevat laivasta.

Tuo luento raivasi tietä ajatuksille siitä, mikä on elämässä tärkeää. Ajatukset elämän ainutkertaisuudesta saivat tilaa päässäni. Materia ja raha putosivat taas omille paikoilleen elämäni arvoissa. Nuo kaverit ovatkin kovia rynnimään arvojärjestyksen kärkeen, mutta minä en sitä iloa niille suo.

Kotimatkalla ajattelin, että loppuvuonna haluan keskittyä rentoutumiseen ja siihen että saan ylimääräisen stressin karkoitettua. Tajusin jälleen kerran, että en voi muuttaa elämän tilannettani, minun on suhtauduttava siihen hieman eritavalla. Voin stressata laskupinoista ja ahdistua uudesta parhaasta ystästäni: VEROTTAJASTA. Voin myös stressata hoidettavista asioista, joita joudun hoitamaan itsetäni riippumatta halusin tai en ja joista en ymmärrä paljoakaan. Voin stressata ja jossitella myös niistä asioista, joista olen kakkuni leiponut. Voin stressata omasta terveydestäni sekä koirastani. Voin stressata isovanhemmistani ja äidistäni. Voin stressata opinnoistani, joita en kykene jatkamaan vaikka yritän. Listaa voisi vielä jatkaa...

Mutta minä en aijo tehdä niin, en enää. Nuo ja muutamat muut asiat ovat vetäneet minut kuilun partaalle, jossa olen horjunut puolitoista vuotta. Tiistaina lakkasin murehtimasta ja ajattelemasta asioita, jotka stressaavat minua kohtuuttomasti. Koska nuo asiat on hoidettava ja niitä on välillä pakko ajatella, aion jatkossa sopia asioiden kanssa  "tapaamisajat" jolloin niillä on lupa vierailla päässäni. En aijo sairatuttaa itseäni rahan ja matreiaalin vuoksi. Se ei ole sen arvoista.

"Äiti, ai sen ponin kanssa puhuit...?"

"Sen häntä pyörii" sanoi äiti.
"Mistä tiedät?" tyttö ihmetteli.
"Minä juttelin sen tytön kanssa täällä silloin, kun toin tavaroita." sanoi äiti.
" Ai sen ponin kanssa juttelit?" tyttö kysyi äidiltään.
" Höh! " äiti hymähti paheksuvasti.
"Ei kun sen tytön kenen se on." tuhahti äiti

Rivien välistä saattoi lukea äidin ajatelleen tyttöä höperöksi, eiväthän leikkiponit puhu. Kuulin tällaisen keskustelun tänään kirpputorilla, jossa piipahdin asiaointireissullani. Tyttö oli arviolta viisi vuotias, hän kierteli kipputoripöytien välissä ja höpötti itsekseen. Tyypillinen tyttö tuon ikäiseksi.

Kun kuulin poni-keskustelun minua harmittii, ärsytti ja suretti äidin suhatutuminen, kun tyttö epäili ponin puhuneen. Äiti tyrmäsi lapsen mielikuvituksen juoksun kuin seinään. Se oli todella harmillista ja nuita tyrmäyksiä kuulee usein, todella usein. Kun tuon ikäisen mielikuvitus on aktiivista, ei sitä saisi tyrmätä vaan päin vastoin, ruokkia sitä. Se on lapsen kasvuun ja kehitykseen kuuluva asia ja juuri se kasvattaa lasta kohti aikuisuutta.

Joskus mietin omaa lapsuuttani, lapsuuttani maalla peltojen ja metsien keskellä, lehmien ja traktoreiden mölinässä. Olin onnekas, kun sain kasvaa siellä ja todelliseti käyttää mielikuvitustani. Lelut olivat meille vain väline mielikuvituksen tuotantojen toteutukseen. Joskus kuvuittelimme välineetkin ja meillä oli serkkuni kanssa myös mielikuvitusystävä,joka oli hienohelma. Itse emme olleet, keitimme lälliä ja pengoimme pullonkorkkeja metsästä paljain käsin.

Talvella paras "leikkikalu" oli lumi. Olimme ulkona aamuvarhaisesta iltamyöhään ja laskimme mäkeä sekä rakensimme hyppyreitä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Kaivoimme tunneleita, rakensimme linnoja ja hädin tuskin maltoimme käydä välillä syömässä. Ei meitä haitanneet pakkaset eikä tuulet. Jo silloin opin vaatteiden mukavuuden merkityksen ja siksi vihasin sukkahousuja, ne valuivat aina makkaralle kenkiin. Äitini oli viisas eikä pakottanut minua pitämään niitä, vaan osti minulle "pitkikisä", ne aivät valuneet.

Kesksutelun jälkeen tyttö lopetti puhumisen puhuvista poneita ja lähti taas juoksentelemaan pöytien välissä ja lopuksi meni ulko-ovea kohti ja huuteli äidilleen "Minä odotan sinua täällä, äiti mennään jo!" ja ravasi rappusia edestakasin.

Oma kirpputorivierailuni tarkoitus oli, jos vaikka etsimäni päiväpeitto olisi tullut vastaan. Päiväpeittoa en löytänyt, mutta sen sijaan löysin ruokapöydälleni poppanatabletit, jotka sopivat sävyiltään täydellisesti keittiööni. Lähdin ruokakaupan kautta kotiin etsimään opiskelumotivaatioita, sitäkään en kirpputorilta löytänyt.

Pelko - piru vai enkeli

Kävin eilen kuuntelemassa puhetta pelosta. Mitä ihmiset tänään pelkäävät ja miksi? Mikä tai kuka pelkoja aiheuttaa? Paikalla oli reilut viisikymmentä ihmistä. Joukkoon mahtui persoonia laidasta laitaan. Keskustelemassa oli naispastori, nuorisopsykiatrian ylillääkäri ja paikallissanomalehden uutispäällikkö. Kesksutelijat oli valittu taidokkaasti, koska he edustivat paitsi ammattikunniltan erilaitoja myös ihmistyyppeinä aikalailla erilaitoja. Toinen oli melkotavalla kaavoihinsa kangistunut, syteemiin upotettu vai lieneekö ollut jännityksestä kankeana, toinen oli sanavalmis, selvästä ajatuksia tuottava, kriittinen ja näin ollen herätti kuulijoissaan varmasti tunteita. Yksi oli varsin oiva puhumaan asioista ja nimenomaan siitä olennaisimmasta eli ihmisetä itsestään. Olisi ollut myös hienoa osallistua keskusteluun  "puhujanpenkiltä". Yleisö sai kuitenkin osallistua keskusteluun tapahtuman loppupuolella.

Puhetta oli muun muassa tiedotusvälineistä sekä sosiaalisesta mediasta ja siitä miten nämä välineet aiheuttavat pelkoa vai aiheuttavatko. Uutispäällikkö totesi hyvin, että meillä on mahtavat systeemit keskustella julkisesti mediassa; on erilaisia foorumeita ja keskustelukanavia sekä mielipidepalstoja sähköisesti ja lehtiversioina. Kuitenkin jostain syystä tietyistä aiheista keskustelu ei tahdo pysyä asiallisella linjalla vaan joukkoon ilmaantuu "vihapuhetta " ja muita lieveilmiöitä. Mistä tämä johtuu? Miksi ihmisillä ei ole kykyä keskustella asiallisesti: kuunnella, esittää argumenttejä ja perustella niitä. Miksi ei hyväksytä erilaisia mielipiteitä? Onko niin, että erimielisyys oteaan hyvin henkilökohtaisesti useissakin tapauksissa, jotka sitten johtavat asiattomaan keskusteluun. Ja mikäli olen psykologiaa oikein tulkinnut tämä niin sanottu turhanpäiväinen herneiden veto nenukkiin johtuu hyvin pitkälti siitä, että ihminen on jättänyt käsittelemättä kyseessä olevan aiheen aiheuttamat kokemukset. Liittyykö tähän pelkoa? Jääkö asiat käsittelemättä, koska ihmien pelkää käsittelyä ja sen seurauksia. Ei uskalla kohdata kokemuksiaan...

Yksinäisyyden pelko oli myös yksi pelon aihe, josta puhuttiin. Ja jälleen tuli esille asia johon olen törmännyt viimevuosina montakertaa: meillä on suuria yhtisöitä, mutta silti yksinäisyyden kokeminen on hyvin yleistä. Mistä tämä johtuu? Voiko olla niin, että tänäpäivänä ei ole riittävän voimakkaita asioita, jotka aihuttaisivat riittävän voimakkaita tuneita synnyttämään yhteisöllyyden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Koetaanko asioita, tunteita enää yhdessä? Eikös yhteinen tunne synnytä yhteen kuuluvuuden tunteen. Jos mietitään vaikkapa jääkiekon MM-kultaottelua, jonka Suomi voitti, se jos jokin aiheutti voimakkaan yhteisen tunteen ja näin ollen myös yhteenkuuluvuuden tunteen. Samoin voi miettiä joukkueurheilua, siellä suoritetaan yhdessä ja koetaan yhdessä.

  Suomesta puhutaan hyvinvontivaltiona. Taloudellisesti tarkasteltuna täällä voidaan paremmin kuin koskaan. Mutta miten on yksilön henkinen ja fyysinen puoli? Tutkimustuloksista viis, mikä on ruohonjuuritason todellinen tilanne? Voiko olla niin, että täällä voidaankin jo liian hyvin? Onko ihmisen perustarpeet hämärtyneet eikä niitä enää tunnisteta, yritetäänkö niitä tyydyttää väärillä asioilla. Itse jakaisin ihmisen perustarpeet henkisiin ja fyysisiin perustarpeisiin. Henkisiä tarpeita ovat muun muassa "lauman" eli niiden yhteisöiden hyväksyntä, joihin ihminen fyysisesti kuuluu (esim. työyhteisö, harrasteyhteisö, perhe/suku), rakkauden tunteen kokeminen ja henkinen lepo(stressin vastakohta). Fyysisiä perustarpeita mielestäni ovat päivittäinen fyysinen aktiivisuus eli liikunta, puhdas ravinto ja lepo. Jos ihminen ei pysty täyttämään näitä perustarpeitaan, se alkaa oireilla ja"syödä oven karmeja" kuten koira tekee, kun ei saa tyydytettyä tarpeitaan oikealla tavalla. Minkäslainen sija tässä on pelolla? Onko niin että ihmiset kyllä ymmärtävät nuo asiat, jos uskaltavat ajatella?

Olen miettinyt tuota pelkoasiaa ja viimekädessä pelko on minusta juuri se, joka toisinaan saa ihmisen tekemään asioita, mutta toisaalta myös jättämään tekemättä niin hyvässä kuin pahassa. Joka tapauksessa olennaisinta on, että kohtaa pelkonsa ja puhuu siitä.

PUHUTAAN SIIS YHDESSÄ! ;)

Hugbody, someone?

Huokaus. Tämä on taas tällainen kausi, kun halipula vaivaa kuin syysflunssa. Haluaisin kyhjöttää miehen kainalossa sohvalla takkatulen ääressä, taustalla soulia tai bluesia. Huokaus. Mutta ei, en halua seurustella. En halua vakituiseen suhteeseen. En halua sellaista nyt. Ystäväni sanoi viisaasti: ensin on rakastuttava itseensä, että voi aidosti  rakastaa toista. Haluan rakastua kunnolla ensi itseeni enkä enää aio syöksyä suhteeseen tyydyttämään läheisyydentarvettani. Se on  minusta väärä lähtökohta suhteelle. Jos hakeutuuu suhteeseen tietoisesti ja etsimällä etsii itselleen kumppania saattaa helposti käydä niin, että oma arviointi kyky pettää ja päätyy suhteeseen, josta puuttuu kipinä. No, onkos se nyt sitten huono asia, jos molemmat ovat tyytyväisiä? Avoimilla korteillahan peli voisi toimiakkin. Mutta silloin kun on kyse ihmisestä, ei mikään ole niin yksinkertaista...

Viimevuosien aikana laivani on seilannut elämän merellä pahimmat myrskyt, mitä olen tähän mennessä kohdannut. Ja kaikista myrskyvaurioista huolimatta olen selvinnyt ja näyttää siltä, että meren mahti alkaa tyyntyä, mutta vielä mikään ei ole varmaa. Myrskyt ovat laittaneet ajattelemaan ja pakottaneet tutustumaan itseeni: näkemään omat hyvät ja huonot puolet ja myöntämään ne. Myrskyjen ansioista olen oppinut suhteuttamaan asioita ja hallitsemaan hermojani... Mutta vielä olen matkalla sinne minne tämän myrskyn jälkumainingit minut vievät..