torstai 14. elokuuta 2014

Pieni seonnut arkistonhoitaja



Miten olen taas tässä. Olenko oppinut mitään, milloin muta loppuu ja vesi on puhdasta. Varmaan sinä hetkenä kun kuolen ihmisenä, fyysisenä kehona viimeisen kerran.

Tunnistelen samaa raivostuttavaa sisäistä pakottavaa tarvetta edistää koko ajan jotain. On kuin pieni seonnut ja panikoitunut arkistonhoitaja naputtaisi päässäni kokoajan. Luo pakottavan tarpeen tarttua joka ikiseen päähäni tulevaan ideaan ja tehtävään. Eikä siinä mitään ne ovat kaikki hyviä ja loistavia ajatuksia mutta kun niitä on liikaa. Jos jotenkin saisin tuon arkiston hoitajan vaihdettua rauhalliseen ja hyvin järjestelmälliseen
kiireettömään asiantuntija arkistohoitajaan. Mistä niitä voi tilata?

Aamulla herätessä huomaan sen saman ärsyttävän pikku tunteen hiipivän takavasemmalta että kun pitäisi olla jo tekemässä jotain. On semmoinen pikku pikku kiire kokoajan seuraavaan hommaan.. Taltutin tuota painetta vuoden sapattivuoteni aikana Sotkamossa. Lienee syytä tarttua samoihin keinoihin ja lisätä muutama hyvä keino taltuttamiseen.. Tosin haastetta lisää nyt taloudellinen tilanne ja omat työt yrittäjänä. Ja tietenkin paikka jossa asun; lapsuuden koti. Kiirettä piisasi kunnes se loppui kokonaan. Mihin vedetään viiva ettei homma karkaa käsistä. Ajastin, työaika? Hyviä keinoja. Listaa ensin ja tartu toimeen vasta sitten. Paksumpi suodatin. Kyllä. Haasteena on edelleen se seonnut arkistonhoitaja. Millä opetan sille nämä keinot? Se kun ei oikein ota vastaan mitään... hmm..

Edessä on viikko hahmoterapiaa. Jospa saisin sanottua tälle seonneelle sairaseläkkeen tarpeessa olevalle arkistonhoitajalle lopulliset hyvästit ja pääsisimme eroon toisistamme.... Minä todella toivon sitä. Toivon todella.

torstai 7. elokuuta 2014

Itku ei itkemällä lopu.. nauru ei nauramalla häviä...

Elämä on tunteita. Olen itkenyt viimeisen kuukauden aikana saavillisen kyyneleitä, kokenut suunnattoman kaipuun ja yksinäisyyden ja avuttomuuden syövyttävää tuskaa. Olen huutanut apua ääneen. Tunnistelen tunteita kaukaa nuoruudesta, jolloin aloin kovettaa selviytyjän haarniskaa. Tunnistelen tuskaa isäni kuoltua, riutuvaa sydäntä joka kaipaa syliä ja huolenpitoa, lapsen kiukkua joka kaipaa vain hyväksyntää, nuoren kaipuuta tiiviistä ystäväporukasta...

Haarniskan alle jää herkkyys ja heikkoudet. Eihän niitä sovi näyttää ihmisille eikä selviytyjä voi sorua.. Kasvaessani olen riisunut tuota haarniskaa pala palalta ja jotkut harvat hetket olen ollut pelkässä alushaalarissa avoimena elämälle. Yksinäni hiippailen haalarissa ja elän tunteitani mutta toisen ihmisolennon lähestyessä laitan ainakin rintapanssarin päälle. Ehkä joitain harvoja hetkiä ja joidenkin ihmisolentoje seurassa olen ollut ilman haarniskaani ja uskaltautunut vieräyttämään heikkouden ja herkkyyden kyyneleen..

Kun vuosi sitten muutin takaisin kotipaikalleni asumaan, murtamaan sukupovien kahleita. Vedin haarniskan päälleni kypärää ja hanskoja myöten. Varmistinko kovuuteni elämällä vuoden ihmisen kanssa joka ei kopauttanutkaan haarniskaani vaan pikemminkin toivoi että pidän sen visusti ylläni. Nyt kun viimein olen yksin täällä talossa, jossa ovat juosseet pienet jalat läpi vuosikymmenien isoisäni pienistä varpaista lähtien, alkaa tuo haarniska olla niin väärän kokoinen että haluan päästä siitä ulos. Tuskaa parkuen heitän varusteet hiilille jonne ne sulavat pala palata... Yksin mutta vain yksin voin tehdä niin. Rintapanssarista en luovu. Onko maailmassa joku tai jokin joka saa minut luopumaan siitäkin. Riittää jos pyytää. Se riittää. Itse en uskalla jos en tiedä että tahdot.

Hyväksyvä tietoinen läsnäolo on osoitus onnesta, luottamuksesta ja elämän valosta.

maanantai 4. elokuuta 2014

Tuntematon kaipuu

Hän istui auringon lämmittämällä kalliolla ja tuijotti kauniin sileää ja tyyntä järven pintaa. Aurinko laski kauas saarien taa ja loi punaisen sillan tyyneen veden pintaan. Hänen selkänsä oli kyyryssä ja käsi painoi otsaa. Kaihoisa katse yli järven laskeutui hitaasti kallioon varpaiden ohi.. Sydän itki.. Kyynel valui pitkin poskea ja putosi kalliolle jalkojen väliin. Hän siirsi kätensä kalliota vasten ja päästi surun ja kaihon jonkin tuntemattoman tuskan ja surun sydämmestään asti. Keho teki kaunista työtään ja itki vuolaasti.. Järven pinta kantoi kaipaavaa itkua pitkin rantoja. Mielikuvissaan hän näki kuinka ystävä tuli hänen takseen, laskeutui hänen rinnalleen, näki hänen sydämmeensä ja otti syliin. Nosti syliinsä niin syvästi, ymmärtävästi ja turvallisesti. Hän saattoi päästää kaiken itsestään ulos tietäen että ystävä kannatteli ja ymmärsi, näki sydämmeen ja ymmärsi puhtaassa ja vilpittömässä pyyteettömässä rakkaudessa. Tukien ja läsnäollen. Ole niinkuin olet, olen tässä kanssasi. Näen sinut. <3

SciFi and Fantasy Art Carry Me Home by Selina Fenech


VINKKI SYKSYLLE TÄSTÄ!